Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.
KAMALA HETKI
KERTOMUKSEN ALUKSI
Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä, kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. — Oi voi, mutta minä maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.
— Mitä sinä nyt sitten niin kovin…? Kyllä siellä nyt on oikea sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan. Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.
— Niin, en minä nyt sitä… mutta olipa hyvä toki… Enkä minä juuri sinun tähtesikään, mutta…
— Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille tiedämmä, kai se nyt jotakin on?
— Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain olen huolissani ollut.
— Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.
— Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa — mitä minä juoruista! Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.