— Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.
— Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta äiti arvaa sen.
Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja kosketti hänen otsaansa huulillaan.
Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.
— Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi… Ja heti kun kuulin nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin. Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan. Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan, että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti niin mieleni, että unohdin sen venematkan.
— Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, — minkätähden minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.
— Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.
— Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani. En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä sinutkin, poikani. Tämä on onnea!
Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.
* * * * *