— Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.
— Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.
Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi, seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.
— Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, — silmät ovat kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.
Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.
Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että anoppi vain houri.
— Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, — että isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!
— Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla…
— Mutta… kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen Greeta-Liisan huomatessaan, — tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en tiedä… en muista…
— Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut.
Pastori katsoi hymyillen äitiään.