— En minä tiedä…
— Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi rouva mieheensä kääntyen. — Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin. Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento meille, olen häntä oikein kaivannut.
— Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he saavat tiedon äidin sairaudesta.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään, nukuttuaan koko yön rauhallisesti.
Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.
— Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin istuu siinä pöydän ääressä.
— Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä suuren ilon Herra on minulle suonut!
— Minkä, rakas äiti?
— Minä näen!