Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut, mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä noilla kiivailla sanoillaan.
— Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä olin estynyt heti tulemasta.
— Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa odottaa, räyski hän.
— Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin, että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.
Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.
— No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu? Ette te ole rehellinen ihminen, — hän korotti taaskin ääntänsä, — kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?
— Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.
Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.
— Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin heti: eikö sieltä tulla!
— Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.