Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.
— Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne. Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, — hyvin sisään joka puolelle, paitsi sohvan kulmaan.
— Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.
— Mutta en minä ole vakuuttanut.
Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.
— Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran pääsi, sanoi hän ivallisesti ja myöskin nauraen.
— Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi ja tarkasti häneen.
Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla epätietoinen, toinen.
— Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen ilkeää soinnutonta nauruaan. — Ette tahtoisi myöntää, että olette yksin oudon miehen kanssa.
— Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin huolettomasti.