— En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?
— Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia, nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä kaapillinen tulee.
— Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette ylpeä ihminen.
— En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut. Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä kursaile.
— Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?
Taaskin näkyi hän miettivän.
— Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä tarvitsee… Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä edes on.
— On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin ottamaan edellisiä esiin.
— Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.
— Mitä niitä maksaa krossi?