Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. — Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!
Ääni oli ivallisen kiusaava.
Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:
— Näytänkö minä siltä että pelkään?
— Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies, kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.
— Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.
Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.
— Mitä? huusi hän. — Mitä te sanoitte?
Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.
— Kortteli sääriä, mitä se on?!