Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.
Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty. Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani. Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.
Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa. Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän, toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi. Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.
— Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. — Jos minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.
Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.
— Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, — ja niinpä teidänkin silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti, kyllä minä katseen siedän.
Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.
— Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. — Mutta kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. — Hän alensi ääntään viime sanoissaan.
Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä, hermostunutta ja väkinäistä.
— En minä pelkää.