Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.
Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän näkyi saavan uuden ajatuksen.
Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.
— Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.
Hän nauroi kovin. — Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?
— En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin itse ennen siitä.
Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen takaisin.
— Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.
— Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.
— Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!
Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt, miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia. Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se voinut olla vaarallista.