Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että "viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."
Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.
Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä syviä jälkiä mieleen.
* * * * *
Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.
Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.
— Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa — menisi vain pyhät, kai sitä sitten… Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani. Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä työtä, kun olisi.
— Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, — kyllä ne tarvitset tänä kylmänä talvena.
— Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.
— Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.