— Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän ympärillään.
— Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, — kun raskitte antaa noin hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa. — Nyt ei Pikku kuole viluun.
Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: — Pikku sai uuden peiton, voi kuin on korea peitto!
* * * * *
Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä. En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja uudistin sanani lisäten:
— Te näytätte niin kipeältä.
Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan. Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.
Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset" useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. Hän, mies, kiiruhti lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä varten.
— Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.
Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.
Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.