— Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.
— Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.
— Niin, mutta se on matto, minä sanoin.
— Eipä, eipä, hoki tyttö.
— Miksi ei, minä kysyin.
— Kun se on niin korea, selitti tyttö.
— Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.
— En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.
— Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.
Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin vaimolle: