Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet — aluksi kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan — muuten ei leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa. Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin. Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi, vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.
Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.
Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille, kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.
— Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa matonkappaletta takan edessä.
— Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.
— Mikä matto? Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!
— Oo vaiti, käski äiti.
Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän sanoi äkkiä varmalla äänellä:
— Mutta se on peitto, onpa se peitto.
— Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön pakina huvitti.