— En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne vain sekin.
— Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä väittäisin, jos ei niin olisi?
— Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee.
Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.
Hän kääntyi taaskin ikkunalle.
Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.
Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.
Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.
Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.
Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia, lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia, mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa, kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin. Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan patterin.
Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.