— Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen, sanoi hän matalammin, — koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.
— Vai niin! sanoin ivallisesti. — Mutta voisi mies ajatella niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano, että niin on, ainoastaan että voisi niin olla.
— Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, — ei hän tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.
Hän kääntyi ikkunaa kohti.
— Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?
— Ne ovat lapsia.
— Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.
— Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.
— Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?
— Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin sisus.