No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.
— Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. — Onko tämä nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!
Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään. Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.
— Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.
— Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.
— Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun, minä olen jo polttanut kaikki.
— Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.
— Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, — mutta minulla on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana, kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista, jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan. Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?
— Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, — minä menen katkaisemaan niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves, kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille lämmittämään.
Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.