Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.
Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä sentään sekin talvi!
* * * * *
Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut. Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin. Mutta nyt ei saanut työtä.
Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova tuisku.
Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.
Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea ja raukeannäköinen.
Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. —
Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.
Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä, kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.
Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin voitiin auttaa.