— Miten lasten laita onkaan? ajattelin.
Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten "sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa auttaa. — Paras on, ajattelin siis, — että itse otan selvän asiasta.
Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.
— Matka on niin pitkä, esteli hän.
— Minä kävelen mielelläni, vastasin, — ja voin kyllä kahlata. Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. — Minulla oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme hänelle.
Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta ympärillemme.
Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: — Pyytäisin teitä sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.
— Kyllä minä osaan — minä tulen teidän lapsianne katsomaan, vastasin ja astuin sisään eteiseen.
Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.
Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi, kuitenkin niin että sen kuulin: