Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.
Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.
Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.
— No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. — Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.
Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.
Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: —
Minä lähden heti pois.
— Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.
— Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.
— Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.
— Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. — Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.