— Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?
— En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.
Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.
Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.
— Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan — niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.
Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.
— Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, — minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?
Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.
— Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.
Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.