— Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea sotilas, — ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla syrjätty hame olisi päässyt näkymään.
Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla ajavia tavarakuormia.
— Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla, huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi hymyillen kätensä eteen.
— Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: — Saitpas vastapäivän, kaunis kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta. Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta ja sanoi:
— Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön olan yli heitettyä hametta.
— Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?
Päästä hihani ja anna minun mennä.
— Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat — perhana heidät tiesi mitä ne ovat — puoliksi linnun lentimet ja puoliksi kalan kulkuneuvot.
— Minä kun luulin — sanoi tyttö nauraen. — Seilit? tuota, purjeethan ne ovat venheessä.
— Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia, luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.
— En minä nyt torille — minä juuri sieltä tulen. Päästä vain, hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.