Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma. Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset hymyilivät keskenään hänen tempulleen: — hän menee nyt jotakin hakemaan, näetkös, hame on taas olalla… Kerrankin kuulin erään miehen sanovan vaimolleen: — Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei annettaisi jauhoja — niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa — silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo vastasi: — Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska meillä on. Molemmat hymyilivät.
Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi, että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen — olihan sillä haltija, joka kehällä oli haltijansa — pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea. Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut, kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän puolelta sivuitse!
Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi. Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi. Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.
Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.
— Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.
Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta. Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. — Ei sitä liiaksi rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.
Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.
— Missä varsa on? huudahti äiti. — Sano jo!
— Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella äänellä.
— Näitkö heidän ottavan sen?