— En. Sitä en nähnyt, mutta —
— Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.
— Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.
— Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. — Sano, joko ne ovat matkalla ja minnepäin?
— Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena. Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä nyt enää takaisin tule.
Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti ovesta.
— Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin —
— Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.
Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat, jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan. Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.
Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä venäläistä sotajoukkoa — sitä hän ajatteli vähemmän — vaan siksi, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. — Voi, jos ne sen jo ovat vieneet! Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!