Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä karjalaisiakin.
Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He haastelivat hänen tulostaan.
— A, mutsu?
— Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!
— Ka suitset silläh!
— A, senkih hörppäkorva!
Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.
Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.
Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: hän tietää enemmän kuin muut —
Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.