Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon, hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian kirkonkylän jokiluodossa eli Holmassa. Nähtävästi tämä kuormasto kuului hänen joukoilleen.
* * * * *
Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä. Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja, ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä! Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet, karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati vaihtelua.
Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä — kelpo ihminen mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin, hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa, kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu niinkin, että Jaakko saa suunavauksenkin, sillä olihan kotipolton aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.
Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin, mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa. Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä, karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena. Kylässä sanottiin hänestä yleensä: — hän tietää enemmän kuin muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.
Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: — Ei koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, — Onko hän teille mitään velkaa, kyllä minä maksan?
Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta, kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin, ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.
* * * * *
Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.
Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia. Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän. Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, — ja kalja väljähtyy. Olen siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.