— Noissa isoissa tynnyreissä piti ruutia oleman, mutta santaa olikin näissä, eikä ruutia rahtuakaan.
— Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.
— Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen, joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta. Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun melkein kirkkomaalla — kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia kerron.
— Kuultu on.
— Piispankin tarvis tappaa ja Pöytyän rovastin Ulvilan samalla tapaa kanssa unilukkarin.
— Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan. Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia kaikista.
— Kyll' frekkajakku sen tiesi, kun myllyn rakensi, että ryssä Turkuun riensi, joka limppua haukkasi.
— Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi oven perässään kiinni.
Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä, leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen maantieloan väriä.
Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.