Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.
Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä kummeksuen katsellut.
— Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin tekemään itselleni?
Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja liikuttamaan.
Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.
— Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki — kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen — ja antanut sille — Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän purskahti nauramaan.
Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.
— No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän itsekseen. — Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu päähän?
Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.
Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia päreitä kopan kylkiin.