— Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.
— Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?
Hän astui puhuessaan lähemmäksi. — Hva je hade? sanoo ruotsalainen.
Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.
— Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti kämmenellään hatun pohjaa, — tuo mokoma kummitusritarin kypärikö teidät kuuroksi tekee?
Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä silitellen sitä kädellään.
— Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. — Jos se voisi puhua, olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki sanoisi: on puhuva.
Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.
— Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. — Mutta sen pitäisi kai oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun — mutta minä en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa perää.
— Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?