— Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. — Luulin minä jo sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. — Sano!
Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin: eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan, ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan hukkaan puhua.
— Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.
Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.
— Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.
— Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. — Minua haluttaisi niin kuulla.
Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun sikseen tuli.
— Ei tänä iltana enää, vastasi hän. — Hämärtää jo, kummitusjutut eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste…
Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse. Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli lopulta hyvin harvinaiseksi.
Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.