Äiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär. Vaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus, tahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei se enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle tuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon. Kun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän hoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi (Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien kuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti vahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää vartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta avioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena vuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen puheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta. Oliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs perinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että asian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori Achander, joka oli nainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet tyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana perheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että kirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli, oli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen. Myöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini oli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän vuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä lapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.
Äidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan asuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja tekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta. Äidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää — olen toinen järjestyksessä lapsistamme — niin että hän makasi aitassa ruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin surusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän kuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä luokseen asumaan.
Isorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät näet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius kerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä ikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan silmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. — Jotta hoito tulisi huolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini Anna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä syntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.) Charlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän varttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua hellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella nuorempiani. — Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun minua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että tädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne melkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En niistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia) niminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki, jalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen puunukke, jolla "pruuvattiin" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin milloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan oikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa kerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet kasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen yllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan rakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.
Leikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin tavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä, mutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni. Kuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja itselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran suuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti, että kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: "Telemachs Ulisses' sons äfventyr". ["Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut" on tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa ruotsia thenna ja thetta muotoineen, mutta siihen olin jo alustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa ja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani lempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi Karin-täti Lotta sisarelleen: — Kuinka sinä annat lapsen lukea noita loruja vanhoista epäjumalista? — Ei hän niitä usko, vastasi Lotta-täti, — ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea, koska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen mielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se ei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!
Ollessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan kyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi Häggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin kirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa sain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla, joka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu Impivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu teräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita kyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni, mutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot Antti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen oikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle lisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean vyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin selittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin oli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat Merikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin kahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan käsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli viimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: — Tuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään ymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden ihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista kättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä. Ei mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni ennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: — No mikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä sileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia ne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa metsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään rajoja eikä esteitä ostoillenne. — No, entä ulkomailla? sanoi Ahlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. — Enpä tiedä, mitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin iloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että tiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään osannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti täyttymään.
Mutta palatkaamme taasen Norrgäleen.
Uudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti. Hän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra Bergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat. Olin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka alle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin juomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi alkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin saanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa alituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva Bergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis ollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä viinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi Karin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen äidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan Karinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan tavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja kostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja sokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena saunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä menoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman juomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä, ruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden heikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi äitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista viinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta. Se oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä yöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia ja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi pyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani ihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla kuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän yritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin kaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen kirjassani: "Päättyneen vuosisadan kynnyksellä" kuvannut tämän rakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja ennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli surkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain tavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun ollessani kylässä asioilla.
Vuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä kuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Hän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen romaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän pyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha äiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun voivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa niin vaikeasti täytettävää lupausta. — Jos sen kerran annat, niin tiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua liikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän lupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten "niin tyyni ikävä".
2.