Eräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin sodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä kaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni naisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä sukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina Achanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei meille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni Turkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän. Turussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle terveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.
Kesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa maailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni osannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin herkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa, vaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.
Rovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä kirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain ruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta, molemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten ompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan kutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että ruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle kipeä kohta.
Muistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa oli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga Vallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä hirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin, sillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden tullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: — Hvad det vill säga att vara bildad. — Miten ilmenee sivistys? Etta, nuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt, ellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä en. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi minuun sanoen: — Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin sivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain muuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle näistä sanoista.
Toinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa mansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi vähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. — Hvem ä' de' som spelar? (Kuka siellä soittaa?) kysyin. — D' ä väl Etta. — Nej, inte kan de vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. — Ei se voi olla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) — D' ä löjtnant Schauman, som spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda vihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. — Mitä sinä itket? uteli Hilda. — Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia omaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda kertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut: — Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia). Minun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman hienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. — Kyllä tämäkin on kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän, vastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon har sinne för musik. (Hänellä on soitannollista tajua). Kun ruustinna itsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että ensimmäinen kappale oli nimeltä "Hemweh" — koti-ikävä — ja sen olin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle maalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen. Luutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi huolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.
Tulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti Schaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan eräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan sydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista, kenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun lukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri tavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se ponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en suinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin pitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: — De va då tomt hjärta. (Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan minua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten sellaisesta ymmärtänyt mitään. — Katsopas minua silmiin, niin minä opetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni häneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin salin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.
Nämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen ihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden Åbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne kirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi soitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus edessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin sitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja lupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan. Ulkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka harmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty, vartalo hintelä ja puku yksinkertainen. — Muuten hän oli varsin sievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta — kuului loppuarvostelu persoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi tehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus olisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja pukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä sormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.
Musiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian takaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni. Muistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana pohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin häntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi ruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä kirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: — De' ska' bli slut me' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen kerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.
Kului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen Mikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi hevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä ja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. — Tilda, etkö lainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas rattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta äiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin urhoollisesti kyyneleeni.
Äidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti seuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle jo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin hartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään tohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti aamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi sisään, lankesi kaulaani ja huudahti: — Olisitko sinä Tilda todella voinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme. Mutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä lähtiessäni.