Matkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen luokse, sanoi hän minut nähdessään. — Nog syns det på flickan, att hon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä näkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet laihtunut ja kalpea.

Kävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri saanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit. Varsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin vaikuttava. Äitini "itki niin" sitä katsellessaan. Erityisesti muistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista. Siinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä tunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta myöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin olisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt selvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin ihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.

Kirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin menevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti tunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä olevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät. Kun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan niin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan häntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin ottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.

3.

NUORUUSIÄN TAISTELUJA

Minun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä. Karin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa tähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi virttä: — Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja n:o 266.) — Är jag allen en främling här på jorden. — Sellainen ilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin epätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta mielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu kirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän nuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla joksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä sen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut, syntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa syrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon purtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun ja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla murtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.

Pihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa sen alla ja sommittelin suunnitelmiani: — Oppia täytyi minun saada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen ensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra. Kohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua vaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. — Tilda-a, Tilda-a! Missä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen. Karin-täti. — Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle rouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti! Siinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän kotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani maassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo elää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon. En, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta pihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni huolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen syytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä. Soperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva tunnustukseen: — mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa tuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa maailman kurjuudesta. — Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se masentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää täti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä veisaamasta.

Ymmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun pääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin kirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin erään "Grammaire de francaisen" avulla. Ja sen verran siitä ainakin tarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä nimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös vähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt minua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan harrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia. Ruustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä kävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa lainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta tietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin tapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa jonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään, koska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa. Noudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia. Ne olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti huvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän ja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja. Miten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli naimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja oli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin ja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni ihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani. Kun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja vakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina hämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä oppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.

Myöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla rovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa ja omega. — Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. — No tottahan minä edes kreikankielen aakkoset osaan, selitin tyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun apulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on vieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin helppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi minua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.

4.