USKONNOLLINEN KEHITYS

Siirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni olin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän ei koskaan epäillyt.

Olin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin opettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään perintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen evankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa. Minun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut rekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta pukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli morsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään tuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken kuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. — Tilda, minä luulen, että sinä itket! sanoi hän. Ei, flikka, sinä tulet Ahlaisiin huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut sitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen mies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä oli lause: "Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään." Muistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on kulunut jo yli puoli vuosisataa. — Teille te nurjamieliset sanoi Sonck, — jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin lausua kehotuksen: — Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua valaisee. — Teille, te siivot kirkkokristityt, jotka noudatatte tarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset työt ole minkään arvoiset. Teille, jotka teette työtä autuutenne tähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla. Tässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa ja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut. Se oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille, jotka olivat jo uskovaisia: — Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinulta osaasi pois. — Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni Jumalaan.

Kun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina Starckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon. Teki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka hän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin merkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen eteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä enemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen Väärästä uskosta. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin sen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää toi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni, eikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin kirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä. Aavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä ottaa vastaan. — Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti, vaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen Ahlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain Sonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta, vaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut monelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja minä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä vieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.

Paitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä uskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa toimittama hengellinen lehti "Facklan". [Tässä lehdessä julkaistun v. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan aikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck kuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin, jotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun lehden avulla. Johdannossa kirjaani "Mietteitä Gogin sodasta" olen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti G. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä opin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan, eikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati. Ennustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration kannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti, mikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.

On ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on hyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni. Vanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro, että hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen kertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten taas suomeksi.

Tuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin, joka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin, sillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868 huhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen huutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä kirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli niitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille henkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut ajattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin edes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa minulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin saavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla. Olinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri sisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta. Kirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha ruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? — Kaksi markkaa, kuului väkijoukosta. — Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa — yksi, kaksi markkaa-a — kaksi, sanoi vasaramies. — Viisikymmentä penniä, lisäsin jännittyneenä. — Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi. Eikö kukaan lisää? — Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat taskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti ulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään ilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.

Puhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko työ on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin perin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi, varsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan Gogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen kuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin puutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että uhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät etevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. — Olisitte mieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. — No mitä teosta te esim. tahtoisitte suositella? — Vaikka Rousseaun Emileä, vastasi hän. — Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä minään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni kirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa. Siinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla. Jumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä pidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka tiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut sitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse ensin, lausui hän nytkin. — Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen perustelun oikeana, vastasin, — ja uskon, että on kaukovaikutusta olemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema, sentraali, myöskin. Ja se on Jumala.

Kun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää tutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta "tuhannen vuoden" ajasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta. Kun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin kirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja, koska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin työni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei ollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin Herdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K. Yrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika. Kaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni tähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin selvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden paperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia nousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein rakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä tuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi seuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan kirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä ehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin niitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta. Ettekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin, sillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin laajakin. — En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän ystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija minulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan, ettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen saanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen pyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana, milloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa. Kerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun menneistä vuosistani. — En elä niistä muistoista, vastasin. — Minä elän eteenpäin. — Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita, jotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen muuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se on aina auttanut.

5.