KAUPPIAANA JA KIRJAILIJANA
Tässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne raskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut. Tarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen kirjoituksessa: Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta kuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja jossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista huolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän oli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin. Ei ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni ansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän hänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana hyvin kiitollinen minulle. — Olet uhrannut koko nuoruutesi minun tähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. — Me olemme niin tottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat koivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa vietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa, mutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin ränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.
Ponnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin. Mietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti siihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin, nuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni voittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä. Tehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan torppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli Ahlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta. Saarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin ryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen jälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli sitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies oli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi, mutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan. Hilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän sai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta, sairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.
Kauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle rannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä kauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias Sandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän puutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan, eivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse kauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka sai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin tutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs mies, niinkuin ruotsiksi sanotaan "tusenkonstnär" — tuhattaituri — hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää sepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin, olin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin luulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä 1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt liikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin, mikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi vuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja useita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni irtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa Santalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai paremman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884. Maaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti asunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.
Asuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli kauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa, Merikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista myymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä olostani olen julkaissut muistelman: Kamala hetki.] Sain palkkaa 150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani. Mutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta saataviaan.
Apu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut Leinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni erinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian. Kauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun velkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä minulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon kautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain vian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena oli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän lämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.
Leinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889.
Sain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.
Merikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja sen varassa olen sitten elänyt.
Kysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun olin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen sisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon asioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla jälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia aiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti aluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli oli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja. Käytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli halvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran kirjoittanut "Veitikka"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille, kun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä "Rikka", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa ollessani kirjoittelin joskus "Amerikan suomalaiseen lehteen". Sitä toimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen siirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut siitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä "Rikka". [Myöhemmin käytin nim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi, muutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]
Palattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi "Sepän mäellä", pienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada yöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli eristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa, jonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten parissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja toivorikkaana — Inkeri oli silloin työn alla — vaikka sade-ilmalla paperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi erään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että minun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva vesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on ollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut kaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin, on kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea odottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei ollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen edelleen. — Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra, ja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa huoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan sepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun astuessani sisään. — Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän oli hetken vaiti. — Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän vihdoin. — Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski minun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse tehdä, vaan läksi kylään.