— Älkää sitä surko, sanoin hänelle. — Kyllä tämä asia hyväksi kääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä, ajatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi vaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En liikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni puolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki minua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja. Kauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön opettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta ensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua ottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä minun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo, joka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei koskaan unohtanut tapausta.
Käsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki oli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan muistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin "Kamala hetki." Molemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä, jota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio). Asuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa "kotimiehenä", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi puolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi minulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan pellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan kyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli ruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven kirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä ollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli ikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta on viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle ja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen. Rakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä. Rakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa. Mutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen Sälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60 mk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan Elgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla. Siitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja pariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun sitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin olin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja sain vielä paljon enemmänkin.
Muutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897. Seuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani ympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne eivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.
6.
VALTIOLLISIA HARRASTUKSIA
Huomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin puolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut isänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta joka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa työhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi sivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut pelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka minut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin tottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana. Mainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian suomenmielisiin johtajiin Aleksandra Gripenbergiin ja Hilda Käkikoskeen ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin siirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.
Mainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi laimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja hänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin niin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä, etten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska tapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin yksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui kruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.
Juhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli jumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää liikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle. Koko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.
Kello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi mieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta mennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava historiallinen käänne toisi mukanaan.
Noustuani ylös sanoin itselleni: — menen kysymään Herralta.