— Kaksikymmentäneljä.

— Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.

— Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.

— En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, — mutta, — lisäsi hän kauniisti hymyillen, — minä saan sinut nähdä kerran!

— Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.

Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli tapana sanoa.

— Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, — mutta Herralle kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä kantamaan!

Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään, käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui, kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista. Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana. Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.

2.

KIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ