BERGELINIEN PERHEMUISTOJA
1.
SOKEA MUMMO
Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy, jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan, avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon. Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta. Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä olin lapsi, ensi kymmenelläni.
Tyttäret, — heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa, oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat, hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä tummempi harmaa juova — hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa — noita hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: — Voi mummo, kuinka sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!
— Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, — niissä on paljon nuorempi nahka kuin minä itse.
Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.
— Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi hän. — Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni… Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista kärsimisistä… Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin kidutuspenkillä… Sitten meni minulta näkökin —, huokaisi hän.
— Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen, yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun yhtäkkiä pimeni silmieni edessä… kuin pimein yö… Minä olin sokea… Voi huokasi hän, — tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli hirveätä… Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi. — Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään, aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään toivon kipinääkään jäljellä… Mutta, Herra on kaikki hyväksi kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!… Kuuloni on mennyt vähittäin, nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.
— Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.