— En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.
— Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin, jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman elämän, valmistaa teitä siihen.
— Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: — Ei minulla tässä maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu oksalla.
— Eikö teillä ole ketään omaisia?
— On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. — On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa, vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen ollutkin.
— Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä… minä tunnen sen nyt selvästi… vaikka minä niin mielelläni teidät vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa… mutta ei ikänä, ei ikänä!
Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.
Vihdoin hän astui lähemmäksi.
— Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle. Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.
Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. — Varjoja, varjoja, joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.