Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, hän tyytyisi Jumalan tahtoon.

Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi aseineen.

Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta. Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä, tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada syylliset ilmi ja rangaistuiksi.

— Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, — annan anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa lähteä kotiin.

Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti pohjoista kohti.

Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, — hän oli silloin viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän siihen kovan suonenvedon.

Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana. Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla, koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin — seurakuntain välillä ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön, kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon, että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia, vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä siinäkin.

Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä, jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan. Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.

5.

Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema.