Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi. Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.
Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle, syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari. Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.
Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin. Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.
Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin, että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.
Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.] Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; — hänellä oli aina huoneensa pöydällä — hän asui vieraskamarissa — joku paperilehtinen, johon hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita, monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.
Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym. ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen. Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä. Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva, joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin, nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen, tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi. Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin, josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin, sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.
Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan, ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen oman määräyksensä mukaan.
Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen, selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa, Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten keralla.
Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä 1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen muistonsa elää seurakunnassa.
Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana, sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet Amerikkaan).