Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin, vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin" neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia) joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan, koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.
Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle, "Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä (knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita — silkkijuovaisiakin — ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen, niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi. Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui, olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa 100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.
Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!
Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.
Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin. Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:
— Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt "Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu ja luulee semmoisia tehneensä.
Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset entisyydestä: kuinka pian kaikki on — tarua vain.
3.
LIVÓNIN PERHE
Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla, vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta — ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti, ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan, "Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt, pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.