Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita. Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli nimeltään Maria Elisabeth.
Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään. Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.
Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma, että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi heti vankilan portille, hänen täytyi saada nähdä poikansa! Mutta rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät suljettuina.
Samana aamuna, — luulen sen tapahtuneen paaston aikana, — oli nuori Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.
Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.
Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona vankilassa.
Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.
Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin, että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa, ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.
Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin, täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä, sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut, mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan onnettomuuden rinnalla!
No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän, joka sydämet tutkii.