Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä hän saisi pian tavata äidinkin.
Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa, jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin. Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin — tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot. Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin, kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin, porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.
Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa. Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät, niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen. Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan, tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.
Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.
* * * * *
Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi ilmi.
Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen… Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.
* * * * *
Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian täydentämiseksi tähän liitettävä.