Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.
Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva oli hänellä kädessä ja reppu selässä.
Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä heitä vähän, tervehti ja kysyi:
— Oletteko pastori Bergelin?
— Olkaa hyvä, — jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, — ja antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään, minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.
— Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.
— No, olipa tämä siis sattuma!
— Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.
— Niin, ehkä.
Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti hevostaan alas astuakseen.