— Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.
Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies, joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.
Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä. Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.
— Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.
— Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa ajatustaan seuraten, — näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. — Tuota miestä on vuosikymmeniä jo painanut kaksinkertainen murha.
— Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?
— Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa… hän on velvoittanut minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen, sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.
— Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?
— Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.
— Minuako? huudahti rouva.