Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan. Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.
Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi. Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa ja sen perämies on aikansa kuulu.
Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä, mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne enää, kun ollaan kotorannassa.
Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää kerran.
— Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, — kaikki varuillaan.
— Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin yksitoikkoinen vastaus.
Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi, kirves nostettuna iskuun.
Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään, muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat merenkulkuun.
Toinen rysähdys… ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.
Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle… Se on kumossa… ja sen miehistö meressä.