Kaikista tässä pispantarkastuksessa minua vastaan tehdyistä kanteista, joihin minua on vaadittu kirjallisesti vastaamaan, en muita tunnusta tosiksi, kuin kouluttaja Antti Hasselinin muutoin inhottavassa ja perusteettomia seikkoja sisältävässä valituksessa mainitseman, että nimittäin minä nousin saarnatuoliin "uskonvirttä aljettaissa." Tämä ei tapahtunut minun toivomuksestani, vaan lukkarin, joka luultavasti erehtyi virsien laulamisessa, kun hän uskonvirren sijasta lauloi saarnavirren (gradualivirren) ja alkoi sitte vasta uskonvirren, jota minä luulin hänen laulavan rappuvirreksi tai värsyksi. Sillä minulla ei ollut määrättyjä rappuvärsyjä, vaan lukkari sai laulaa mitä halusi. Vaan että, kuten kouluttaja Hasselin väittää, olisin unohtanut ehtoollisrukouksen, en omantuntoni mukaan tiedä sen niin tapahtuneen; mutta jos niin olisi käynyt, on se erehdyksestä. Kumminkin on se hänen todistettava, jos hän muutoin tahtoo pysyä väitöksessään.
Viimeiseksi pyydän nöyrimmästi h:ra pispalta turvaa kaikkia näitä häpeämättömiä parjauksia vastaan yleensä, mutta erittäinkin talollista Pekka Warista, joka kyllin rohkeassa valituksessaan kunnioittaa minua muun muassa uskonnollisen haaveksian nimellä, minkä suhteen on ehkä tehtävä eroitus, onko se saanut alkunsa Wariksen omasta vai valituksen kirjoittajan mielestä. Henr. Renqvist.
Tutkiakseen armovuoden-saarnaajan käsitystä lunastuksesta ja vanhurskauttamisesta teki pispa hänelle näistä useita kysymyksiä; ja selitti armovuoden-saarnaaja suurimpainkin syntisten voivan saada armon Jumalalta Jesuksen kalliin ansion tähden, jos eivät ehdollisilla synneillä tekeydy siihen kelvottomiksi. Viime saarnassaan käyttämät pyhän Raamatun sanat: 2 Kor. 5: 21 "Jumala on sen, joka ei synnistä mitään tietänyt, meidän edestämme synniksi tehnyt, että me Hänestä tulisimme siksi vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa", selitti armovuoden-saarnaaja näin: "jos me teemme totisen katumuksen ja parannuksen, tulemme Vapahtajan vanhurskaudesta osallisiksi."
Armovuoden-saarnaajaa Renqvistiä vastaan tehdyn muistutuksen, että hän saarnatuolista kuulioitaan kielsi heränneitä seurustelemasta jumalattomien kanssa ja rupeamasta heidän palvelukseensa, minkä armovuoden-saarnaajan pispalle jättämä kirjoituskin [Tämä kirjoitus on tässä jälempänä n:o 7.] todistaa, selitti hän kehoittaneensa edellisiä karttamaan jumalattomien seuraa, siten estääksensä sekä riitaa ja eripuraisuutta seurakunnassa että muiden heränneitä kohtaan osoittamaa halveksimista. Jumalattomilla ymmärsi hän julkisesti paheita harjoittamia henkilöitä; mutta hän oli aina varoittanut heränneitä jonkun palveluksessa ollessa laiminlyömästä palvelian velvollisuuksia ja paikkaansa ennen palvelus-ajan loppua jättämästä.
Vasta mainitusta "neuvoja heränneille" nimisestä kirjoituksesta huomattiin myöskin armovuoden-saarnaajan siinä käskysanoja selittäessään jättäneen yhdeksännen käskyn sillensä, jonka vuoksi pispa vaati Renqvistiltä lausuntoa siitä. Ja selitti armovuoden-saarnaaja nämä neuvot kirjoittaneensa kiireisesti, ainoastaan muistin avuksi opettaessa.
Pispantarkastuksen jälkeen lähetti kansa tuomiokapituliin Renqvistin puolustukseksi suomenkielisen kirjoituksen, joka sisälsi Renqvistin vuonna 1817, jumalattomuuden suurimmillaan ollessa, tulleen Liperiin virantoimittajaksi. Hän alkoi silloin innokkaasti vastustaa jumalattomuutta, joka ilmautui kapakoissa, juomingeissa, tappeluissa, huvikemuissa, tansseissa, kortinlyönnissä, noitumisessa, taikauskossa. Vieläkin hän opetti ja rankaisi kansaa, piti rukouksia, kehoitti totiseen parannukseen ja karttamaan syntisiä seuroja. Selitti joutuvan kaikkien kadotetuiksi, jolleivät käänny Jumalan armahtavan rakkauden turviin. Kääntymisettä, uudestaan syntymisettä, katumuksetta ja ahkeratta rukouksetta ynnä jumalisetta ja pyhättä elämättä ei kenkään tule taivaan valtakuntaan, koska ei mitään saastaista päästetä uuteen Jerusalemiin. Hän opetti kuinka parannus on tehtävä ja käytävä ahtaasta portista, kaitaa tietä, joka vie iankaikkiseen elämään. Kuvaeli tuntomerkit, joista ihminen huomaa, vaeltaako hän elämän kaitaa tietä, vaiko kadotuksen laveaa tietä, ja selitti ihmisen sielun eri tilat. Murheellisia lohdutti hän Kristuksen ansiolla ja Jumalan säälivällä armolla; jumalattomilla ei sanonut oleman osaa Jumalan armoon eikä autuuteen, koska heidän uskonsa ei ollut elävä vaan kuollut. Semmoinen opetus vaikutti hyviä hedelmiä, ja moni muutti sydämensä ja mielensä. Kansaa kotoutui Raamattua lukemaan niitten tuo, joilla tämä kirja oli. Kirkon tuona olemaan kirkkotupaan kotoutuivat pitkämatkaiset lauantai-iltoina, lukivat ja tutkivat Jumalan sanaa ja pitivät rukouksia. Kun Renqvistin muut virkatoimet sallivat, kävi hän itsekin näissä jumalisuuden harjoituksissa.
Renqvist itse vielä kertoo valituskirjassaan Waasan hovioikeuteen v. 1827 hartausharjoituksista ja kirkkotuvasta seuraavaa: mainitussa kirkonvierisessä tuvassa opetin minä, kun aikaa oli, lauantain aamupuolina pieniä lapsia ja iltapuolilla kaikkea sinne kokoontunutta kirkkoväkeä. Siten oppivat sangen monet tuntemaan välttämättömästi tarvitsevansa sekä sisällisen että ulkonaisen elämänsä suhteen kokonaan muuttua ja saivat syvän huolen ja halun pelastaa sielunsa uhkaavasta vaarasta, jonka näkivät syntiensä ja sydämensä kääntymättömän tilan tähden itsellensä tarjona oleman. Useinpa kävi niinkin, että moni huikentelevainen ja maallismielinen ihminen, joka tuli tupaan, kentiesi aikoen näitä hartausharjoituksia pilkata, joutui niin alakuloiseksi, että, vaikka tullessaan irvisteli, läksi kumminkin sieltä itkien. Vieläpä pienet lapsetkin ja yksinkertaiset ihmiset saivat usein sydämeensä sellaisen piston, joka saatti heidät vakaisuudella armoa isoamaan, kirjan lukemista oppimaan ja elämäänsä parantamaan. Tämän sain minä vaikuttaneeksi lasten ja yksinkertaisten ymmärryksen ja käsitys-ky'yn mukaisella opetuksella, jota en olisi voinut saarnatuolista toimittaa. Ja niinmuodoin nähtiin ihmisiä sieltä lähtevän suuremmalta tai ainakin samanlaiselta surulla, kuin milloinkaan kirkosta, jonka vuoksi ei siis tämä sovi yhteen Pekka Piiparisen syytöksen kanssa, että muka "miehet ja vaimot läksivät sieltä käsikkäin ja etsimät yksinäisyyttä saunoissa ja riihissä haureuden harjoittamiseksi", eikä myöskään ote talollisen Juh. Korhosen ilmoitus sen kanssa yhtäpitävä, että muka "naimisessa olevat vaimot näissä kokouksissa vieteltäisiin luvattomaan yhteyteen miesten kanssa", eikä kuudennusmies Antti Perkisenkään esiintuoman kanssa, että he muka näissä kokouksissa olisivat "eväänsä ja huivinsa kadottaneet", ei ainakaan ole heitä opetettu tekemään tuommoista eikä muita paheita. Näistä kantajista on Juhana Korhonen itse lastensa ja perheensä suureksi kiusauksesi elänyt jo monta vuotta erään lesken kanssa yhdessä, eikä vielä pispantarkastuksessa ollut häneen vihitty; ja vaikka minä ilmoitin hänen luvattoman yhdessä elämisensä, ei häntä katsottu esteelliseksi haureudesta syyttämään kanssa-ihmisiänsä.
Työnhalua, yleistä velvollisuuden täytäntöä, kristillistä nöyryyttä ja sovinnollisuutta on kansassa ja olen minäkin niitä, autuuden oppia esittäessäni, muistuttanut oikean kristityn välttämättömäksi velvollisuudeksi, vaikka talollinen Pekka Waris, tai oikeammin Rääkkylän kappalainen Martti Kiljander, joka Wariksen ilkeätä valituskirjaa kirjoittaessaan täytti sen semmoisilla asioilla, jotta ei Waris pyytänyt eikä tietänyt pyytää, sanoo puuttuman heränneissä. Kaikki pispantarkastuksessa luetellut syytökset kokouksissani käynyttä kansaa vastaan omat yhtä perättömät, kuin kertomus Wariksen 23-vuotisesta pojasta, Asianlaita on seuraava: Waris omaten ainoastaan puoli ruununtilaa ja monta lasta, kuten hän itsekin kanteessaan todistaa perheessään oleman 12 henkeä, antoi poikansa palvelukseen samaan kylään serkullensa, kihlakunnan lautamies Juhana Warikselle, joka maksoi hänelle ensi vuodelta palkkaa 60 taaleria ja jos jäisi toiseksi vuodeksi, saisi siitä 100 taaleria, jota vastaan muut rengit Liperissä saivat 30 tai 40 ja korkeintaan 50 taaleria. Poika ei liene siis ollut mikään tyhjäntoimittaja tai joutilas, niinkuin isänsä kertoo. Mutta poika oli harjoitellut puu- ja rautasepän työtä ja katsoi senvuoksi ansiollisemmaksi työskennellä itsenäisenä ja ansaita 150 taaleria vuoteensa. Kaikki Liperiläiset tunsivat tämän pojan, nimeltänsä Niilo Paavo Waris, oleman ahkerimman ja jumalisimman miehen koko seurakunnassa ja paljoa viisaamman ja ahkeramman isäänsä, joka häntä kutsuu mielipuoleksi ja joutilaaksi. Sillä edellinen osoittaa silminnähden kaikissa käytöksissänsä rakastavansa Jumalan pelkoa, joka on viisauden alku, Sanal. 9: 10, mutta jälkimäisellä harvoin tavataan työnä muuta, kuin juominen, ja juovuksissaan ei hän salli nähdä ketään perheestään, kaikkein vähimmän niitä, joiden hän tietää Jumalaa pelkäävän, vaan ahdistaa heitä kirouksilla ja tappelulla.
Tietääkseni hartausharjoitukset ja muut toimeni eivät ole vaikuttaneet mitään häiriöä ja rettelöä seurakunnassa, mutta päinvastoin, Jumalan armon avulla, paljo valistusta ja parannusta, sillä suuri osa seurakunnan jäseniä on hyljännyt syntisen elämänsä ja alkanut harjoittaa jumalisuutta, joka armon saamiseksi Kristuksessa on tarpeellinen, ja sitä he eivät ote tehneet haaveksivaisesti oman mielensä mukaan, niinkuin useasti tapahtuu suurissa heräämisissä, jollei papisto pidä huolta heränneitten ohjaamisesta, vaan vihjaa ja vainoo heitä. He joutuvat silloin tavallisesti monenlaisille harhateille ja harha-oppiin, jotka eivät kuulu armonjärjestykseen, niinkuin näyt, horroksissa olot, vaatteitten polttamiset ja monenlaiset hulluudet, jotka heitä eksyttävät ja eroittavat Raamatun opista. Semmoista ei ole Liperissä tapahtunut. Ainoastaan vaatteitten polttaminen oli syntymäisillään heränneitten kesken eräässä kylässä, mutta minä estin sen heti alussa Raamatun oppia vastaan sotivana keksintönä. Päinvastoin opetin minä Jumalan armon avulla sielunsa autuutta sureksimia ihmisiä, etteivät luopuisi oikealle eikä vasemmalle, maan pysyisivät Jumalan sanassa viitotulla autuuden tiellä 5 Mos. 17: 11.
Vaikka minä siis, kuten vakuutukseni on, nuhteettomasti elin, opetin Raamatun mukaisesti ja toimitin kaiken papinviran Liperissä kirkkolain mukaan niin, että useimmat seurakunnan jäsenet näkivät työskenteleväni rehelliselle sananpalvelialle sopivalla tavalla, minkä saattaa päättää muun muassa siitäkin, että monet terveyden päivinään minua vastustaneetkin sairaat vihdoin niin luottivat minuun, jotta pikemmin halusivat kuolinvuoteellaan tehdä minulle tunnustuksiansa, kuin jollekin muulle papille; levisi kumminkin jumalattomien ihmisten kautta minun vähäisestä persoonastani, kuten Paavali sanoo, hyvän maineen seurassa pahakin maine, 2 Kor. 6: 8, mistä sittemmin niin kauan ja niin kovin minua rasittanut yleisön käsitys (opinion) minusta syntyi.