Maaliskuun 27 pv. 1823 otti kihlakunnan oikeus tutkittamaksi sekä konsistorion ennen että pispan nyt tarkastuksessa laillista tutkintoa vaativiksi katsomat seikat; ja kun tutkintoa oli toimitettu huhtikuun 7, kesäkuun 16, elokuun 18 ynnä lokakuun 6 ja 7 päivänä, julisti oikeus lokakuun 7 p. päätöksen, jossa Renqvist määrättiin valtionvalan [Edföre.] rikkojana vankeuteen, hän kun lukukinkerillä erästä viisitoista vuotista mökkiläisen poikaa Juhana Antinpoika Ihalaista oli varkaudesta kurittanut. Kun kymmenen talollista takaamalla lupasivat itse häntä vartioida, ei kumminkaan häntä viety Kuopion läänin vankilaan, vaan sai pysyä omassa kodissaan, kunnes Waasan hovioikeus, jonne Renqvist asian särki, hänet vapautti kymmenen viikkoa kestäneestä vartioimisesta. Konsistoriokin, jolle annettiin tieto kihlakunnan oikeuden tutkinnosta ja päätöksestä, jätti Waasan hovioikeuden ratkaistavaksi, oliko kihlakunnan oikeus tässä asiassa oikein menetellyt asetuksien mukaan. — On helppo ymmärtää, että kihlakunnan oikeuden päätöksestä Renqvistille tullut häväistys, joka nähdään vääräksi hovioikeuden pikaisesta mainitun päätöksen kumoamisesta, koski kovasti tuon uutteran sananpalvelian mieleen. Hänen sanotun päätöksen johdosta tuomiokapituliin lähettämä puolustuskirjansa on tässä myöhemmin n:o 10. Ja kun hovioikeus heinäkuun 14 pv. 1824 lähetti asian takaisin tarkemmin tutkittavaksi ja käsiteltäväksi, käsitteli kihlakunnan oikeus sitä yhdeksässä istunnossa lokakuun 18 päivästä v. 1824 tammikuun 24 päivään v. 1826, jolloin se lopullisesti päätettiin.
Käsittääksemme syvää kurjuutta, johon Renqvist vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa käräjöimisensä alusta asti ja vielä kauan sen perästäkin oli joutunut, tahdomme lukialle esittää lyhyen kertomuksen Renqvistin kovista, osaksi kyllä hänen itsensä tuottamista, kohtaloista.
Savolaisen herännäisyyden (pietismin) samaan aikaan ottama suunta, josta toisessa kohden ennen on puhuttu, oli saattanut pispa J. Molanderin tarkastamaan useain Karjalan seurakuntain ohessa Iisalmeakin ja antamaan alammaisen kertomuksen suorastaan hänen Majesteetillensa Keisarille. Sitte sai pispa hänen Majesteettinsa armollisen käskyn, Suomen asiain komitean puheenjohtajan, vapaaherra R. H. Neyvinder'in elokuun 2 pv. 1823 antamassa käskykirjeessä, muuttaa Renqvist Liperistä Porvoosen, siellä olemaan pispan ja tuomiokapitulin välittömässä peräänkatsannossa. (Katso kirj. n:o 11). Siten määrättiin Renqvist kohta sen perästä ylimääräiseksi saarnaajaksi Porvoosen; mutta koska hän samaan aikaan oli vartioittava, ei hän saattanut lähteä olopaikastansa ennen vapaaksi pääsemistään. Talvella v. 1824 saapui hän kuitenkin Porvoosen, niihin hän kumminkaan ei voinut käräjässä vielä ratkaisemattoman riita-asian tähden pysähtyä.
Syksyllä v. 1824 määrättiin hän virkaatoimittavaksi rehtoriksi Porvoon kouluun (pedagogioon), jota virkaa hänen täytyi antaa apulaisen toimittaa alinomaisten käräjämatkojensa vuoksi Liperiin, ja näin meni hänen pieni palkkansa 200 ruplaa pankossa, apulaiselle. Tämän lisäksi ilmoitti pispanpitäjän varapastori Kaarlo Aug. Molander v. 1824 konsistorioon Renqvistin, matkallaan vanhempiensa luoksi Ilomantsiin, pitäneen luvattomia kokouksia jumalisuuden harjoittamiseksi kaukaisissa kylissä Ilomantsin seurakunnassa, sekä Suomen kenralikuvernöri Arsenij Jakrevskij ilmoitti kirjoituksessaan elokuun 10 päivältä v. 1825 tuomiokapituliin virkamatkallaan Porvoosen saaneensa tietää pappismies Renqvistin, joka lahkolaishaaveksimisesta oli pantu konsistorion peräänkatsantoon, oleman opettajana koulussa, mutta vielä jatkaman sekä kaupungissa että naapuriseurakunnissa, joissa hän toisinaan kävi, salaisien kokousten pitämistä, jonka vuoksi kenraalikuvernöri vaati asiasta tarkkaa kertomusta. Täyttääksensä kenralikuvernörin toivoa, koetti konsistorio saada tarpeellisia tietoja. Mitä siinä lienee matkaansaatu, ei tarkoin tunneta, mutta ei ainakaan Liljentaalissa ollut Renqvistillä mitään yhteiskuunallisia lakia vastaan rikollista, joka olisi vastoin hänen virkavalaansa, nähdään kirjeestä n:o 12 Kuitenkin luovutettiin Renqvist, suullisesti tutkittua elokuun 15 pv. 1825 vastaiseksi papinviran toimituksesta ja kiellettiin jatkamasta palvelustansa koulussa. Hovioikeuteen valittamalla (katso kirj. n:o 13) voitti hän hovioikeuden päätöksellä huhtikuun 19 p:vältä v. 1826 sen muutoksen, että tuomiokapitulin päätös kumottiin ja asia pantiin samalle kannalle, jolla se oli ennen tuomiokapitulin päätöstä.
Konsistorio oli kyllä syyskuun 3 pv. 1823 ja heinäkuun 14 pv. 1824 Keisarilliselta Majesteetilta pyytänyt jotakin palkkaa Renqvistille, mutta kun siitä ei saatu päätöstä ennenkun kesäkuun 16 pv. 1826, oli Renqvist niinmuodoin kolme vuotta ollut palkatta, ja olisi perheensä kanssa näitten vastoinkäyntien ja vaivojen ajalla nääntynyt nälkään ja kurjuuteen, jolleivät Suomen ulkopuolella olemat laupeaat kädet olisi pelastaneet häntä perheenensä välttämättömästä perikadosta. Hän oli jo v. 1811 tutustunut Turussa jumalisen ja jalomielisen Patersonin [J. Paterson oli sepän poika Skottlannista. Hänen ansionsa Raamatunseuran perustamisessa Suomeen ja vaikutus, jonka Raamatun levittäminen kansan uskonnolliseen elämään teki, eivät ole niin arvossa pidetyt, kuin olisi pitänyt.] kanssa, joka on Ruotsin, Suomen ja Venäjän pipliaseuran perustaja. Sitte tapasi Renqvist häntä vielä kerran Turussa ja palvellessaan Liperissä oli hän kirjevaihdossa tuon mielenheimolaisensa kanssa, joka silloin oleskeli Pietarissa. Tässä kaupungissa kävi Renqvist hänen luonansa v. 1823, ja pappina ollessaan Liperissä, kehoitti Paterson häntä, ei ainoastaan uutteraan virkansa toimitukseen, vaan myöskin auttoi häntä Jumalan pyhän sanan levittämisessä Karjalaan (katso kirj. n:o 14). Saatuansa tietää Renqvistin joutuneen toivottomaan tilaan, lähetti Paterson hänelle varoja elämän tärkeimpiin tarpeihin. Samoin teki kaksi muutakin kristillismielistä miestä, Juh. Gosner ja Corn. Rahm, koska he toivoivat, että tylyt suhteet eivät tyhjäksi tekisi Renqvistin ajamaa Jumalan asiaa. Monta Rahm'in lohduttavaista ja rauhoittavaista kirjettä on tässä luettavana n:o 15-20.
Palveltuansa jonkun aikaa ylimääräisenä apulaisena (amanuens) tuomiokapitulissa, määrättiin Renqvist Keisarin armollisella, kesäkuun 16 pv. 1826 annetulla käskyllä seuraavan heinäkuun 13 päivästä virkaatoimittavaksi vankihuoneen saarnaajaksi Svartholman linnaan, jossa hän sai pankkoruplan päivältä palkaksi tai 365 ruplaa vuodelta, minkä ohessa häntä nimenomaan kiellettiin linnasta ulos menemästä, jota linnan päällikkö määrättiin silmällä pitämään. — Ja sittekun Liperin käräjät olivat lähettäneet tutkinnon asiasta ja virkaatoimittava pastori Porvoon tuomiokirkon seurakunnassa, lehtori Kaarlo El. Alopaeus konsistorioon lähettämässä kirjeessänsä kesäkuun 22 päivältä v. 1826 oli valittanut Renqvistin osoittaneen tottelemattomuutta ja ylenkatsetta niille käskyille, joita lehtori virkansa puolesta [Tottelemattomuuden todistukseksi oli lehtori Alopaeus muun muassa katsonut muka seuraavat tapaukset. Hän kielsi Renqvistiä pitämästä muita kokouksia, kuin semmoisia, joissa oli kaksi tai kolme henkilöä. Mutta Renqvist kysyi kuinka hän silloin tekisi, jos useampia henkilöitä saapuisi Jumalan sanaa kuulemaan. Teidän pitäisi kieltää heitä kokoutumasta luoksenne joukottain. Tätä vastaan muistutti Renqvist: Math. 4: 9 värsystä tiedämme Vapahtajan tehneen opetuslapsensa ihmisten kalastajiksi, vaan mikä kalastaja on niin tyhmä, että hän verkkoa laskiessansa ensin karkoittaa kalat. Peräti toista opettaa Vapahtaja meille Luukk. 5 lu'ussa, jossa puhutaan suuresta kalansaaliista.] hänelle antoi, otti tuomiokapituli lopullisesti tutkiaksensa kaikki tämän lavean jutun tapahtumat ja näki näitten paksujen kanne- ja vastuukirjatukkujen sisällöstä olevan selvän, ettei Renqvist ansainnut sen suurempaa rangaistusta, kuin että hän käytöksestänsä saisi tuomiokapitulissa vakaisia nuhteita ja julkisesti pyytäisi anteeksi niiltä esimiehiltänsä, joille hän puheissa ja kirjotuksissa oli osoittanut epäkunnioitusta sekä maksaisi kantajalle lainkäynnin kulungit (katso kirj. n:o 21).
Tietääksensä ei Renqvist ollut opettanut mitään, joka soti Raamatun oppia vastaan, vaan hän kaikissa oli toimittanut virkansa, niinkuin rehellisen paimenen tulee ja hänen kallis virkavalansa häntä vaati, oli hän tyytymätön asian päätökseen ja haki sen muutosta lavealla valituskirjalla, jossa hän puolestansa tutkii ja kumoaa kaikki kanneseikat ja sen ohessa selittää itselleen välttämättömäksi tehdä virkansa niin, kuin hän oli tehnyt. Hän katsoen tätä, ei omakseen, vaan Jumalan asiaksi, tahtoi hovioikeuteen perinpohjin selittää seikkansa ja mihin kärsimisiin maailma sentähden oli hänet saattanut. Tyynellä malttavaisuudella otti hän vastaan sentähden hovioikeuden loppupäätöksen joulukuun 11 p:vältä v. 1827, missä valittamansa rangaistus, johon tuomiokapituli hänet tuomitsi, siihen määrään kovennettiin, että hovioikeus tuomitsi hänen, paitsi anteeksi pyyntöön ja lainkäynti-kulunkien maksamiseen, rahasakkoihin ja yhdeksi vuodeksi olemaan viratta (katso kirj. n:o 22). Ja täten viimeinkin loppui lainkäynti.
Emme tahdo jättää tässä mainitsematta Renqvistin vastustajista Liperissä erästä miestä, joka muutti mielensä hänestä ja näytti osanottavaisuutta hänen surkuteltavaan tilaansa. Katteini Henr. Bogisl. Nilsson, joka omasi konnun Liperin kirkonkylässä, ei alussa kärsinyt Renqvistin parannussaarnoja ja hartausharjoituksia enemmän, kuin muutkaan pitäjän säätyhenkilöt. Mutta Nilsson saatuaan vakuutuksen siitä, että Renqvist'iä viattomasti syytettiin, niinkuin hän opettaisi, ettei se, joka on herännyt ja haluaa hartausharjoituksia ja jumalista elämää, tarvitsisi tehdä maallista työtä, ei totella heräämättömiä vanhempiansa, isäntiänsä ja esivaltaa, ja siitä, että Renqvist päinvastoin kehoittaa uskolliseen työhön ja tottelemaan niitä, joilla on valta käskeä, jos käskyt eivät ole semmoisia asioita, mitkä sotivat Jumalan sanaa ja käskyjä vastaan, ja huomattuaan myöskin tämän todistukseksi renkinsä ja mökkiläisensä, jotka olivat irstaiset ja tottelemattomat, mutta kokouksissa tultuansa tilansa tuntemaan, raitistuvan elämässään ja ruvenneen ahkeroiksi ja uskollisiksi kutsumuksessaan, sai hän toiset ajatukset Renqvistin vaikutuksesta ja rupesi hänestä pitämään, vaan ei kuitenkaan heti ilmoittanut sitä Renqvistille. Mutta kun hän tuomittiin vankeuteen, ei Nilsson voinut kauemmin suvaita hänen viatonta kärsimistään, vaan avasi sydämensä hänelle ja rupesi hänen ystäväkseen. Ja hänen todellinen ystävyytensä näkyy muun muassa kirjeestä, jonka hän kirjoitti Waasan hovioikeuden presidentille C. J. Rotkirch'ille v. 1826, konsistorin tuomion langettua (katso kirj. n:o 23). Eräs toinen mies, joka kauan oli suosinut Renqvistiä ja osanottajaisuudella kohteli häntä, oli Perniön provasti, tohtori G. Rancken, kuten se kirje osoittaa, minkä Renqvist Patmos'estansa v. 1827 kirjoitti Rancken'ille (katso kirj. n:o 24). — Hänen palveluksensa Liperissä on vielä rakkaassa muistossa hänen entisillä sikäläisillä sanankuulioillansa.
Svartholman muurien sisään suljettuna työskentelemään törkeitten syntisten parantamiseksi ja johdattaen heitä oikealle tielle, vietti Renqvist siellä puoli-kymmenettä vuotta, kunnes hän 29 p. heinäkuuta v. 1835 sai valtuukirjan kappalaisen virkaan Sortavalassa. Kuinka monta paatunutta syntistä hänen Svartholmassa lienee onnistunut saattaa katumukseen ja parannukseen, ei tarkemmin tiedetä. Aivan hedelmättömästi ei hän täälläkään näkynyt kutsumuksessaan työskennelleen, koska hän sai kääntäneeksi monta syntistä katumukseen ja parannukseen. Niistä tahdomme mainita jotakin vanki Mikko Pylkkäsestä, joka oli kotoisin Mikkelin pitäjästä ja tuomittu tunnustuksessaan epäluulon-alaisena vääränrahan tekemisestä. Tämän Pylkkäsen luona vankihuoneessa kävi useasti veljensä Taneli, joka mieltyi Renqvistin oppiin ja alkoi kotipitäjässään julistaa sitä muille ja itse sen mukaan elää. Svartholmasta vapaaksi päästyänsä, horjahti Mikko veli armotilastansa, jota vastoin Taneli uskollisesti työskenteli Renqvistin opin levittämiseksi sanotussa pitäjässä. Monet muutkin vangit tulivat heränneiksi, joista talollinen Jaakko Eweli, kotoisin Wähä-Kyrön pitäjästä, irti päästyään rupesi Renqvistin kirjakaupitsiaksi (kolportöriksi) Waasan läänissä. Siitä kirjevaihdosta, jota hän kirjakaupitsiana ollessaan piti Renqvistin kanssa, nähdään Ewelin likeisimpinä ystävinä ja mielenheimolaisina Svartholmassa olleen Nordlund, Back, Kivimäki, Pylkkänen, Nyberg, Jusola, Juhana Jakku, kuin myös N. G. Malmberg Pidisjärvellä, Töysän saarnaaja Wilh. Österblad, Orismalan rautatehtaan saarnaaja Fr. M. Toppelius, ja toimittivat Renqvistin kirjojen myöntiä Waasan läänissä. Kirjevaihdosta, joka enimmäkseen sisältää kirjojen myönti-tiliä, tahdomme tässä julkaista ainoastaan pari kirjettä (n:o 25, 26), joissa Eweli puhuu sielunsa tilasta. Ettei Renqvist muussakaan suhteessa ollut joutilaana, todistavat ne monet uskonnollisten kirjojen suomennokset, joita hän Svartholmassa ollessansa toimitti painoon. Kirjojen kääntämistoimi näytti yleisesti olleen rauhoittava lohdutus hänen sielulleen, samoin oli se ainakin vähäisenä apuna hänen ruumiilliselle toimeentulolleen. Sillä noinakin surullisimpina vuosina 1825-1827 toimitti hän painoon koko seitsemän kappaletta vähäisiä kirjasia, joista muutamat sittemmin ilmestyivät 3, 4 jopa 6 painoksessa. Kuitenkaan ei tämä yksinään olisi riittänyt näissä elämän koettelemisissa ja tuskissa voimassa pitämään hänen miehuuttansa elämänsä tarkoituksen työssä ja säilyttämään vähentymättömänä hänen ahkeruuttansa Jumalan asiassa, jollei hän Herran tahdolle turvallisella alamaisuudella olisi vastanottanut niin iloisen kuin suruisenkin päivän ja muistanut Vapahtajan sanoja: Te tulette vihattaviksi kaikilta minun nimeni tähden; vaan ei hiuskarvakaan pidä päästänne hukkuman. Pitäkäät sielunne kärsivällisyydessä, Luukk. 21: 17-19; ja sovittanut pyrintöihinsä ja lähetystoimeensa Gamalielin sanoja: jos tämä teko on ihmisistä, raukee se tyhjään; vaan jos se on Jumalasta, ette sitä voi tyhjäksi tehdä, Ap. T. 5: 38, 39. Itsekin sanoo hän puolustuskirjassaan (katso kirj. n:o 10): "Jos ei minun kohtaloni saisikaan martyrikruunua, niin kärsin minä totisen uhrin viattomuuden ja uskontoon sydämellisen hartauteni, hyveiden ja hyvien tapojen tähden, ja tahdon iloisesti heittäytyä tähän kohtaloon."
Iloista oli Renqvistin Svartholmassa saada monta todistusta jumalismielisten ihmisten avusta hengellisten kirjojen toimittamiseksi. Hän oli suomentanut kaikki neljä Arndt'in kirjaa "Totisesta kristillisyydestä", ja talvella v. 1827 lähetti hän ne kirjanpainaja Frenckelille Turkuun, jossa ne syksyllä joutuivat tulen ruoaksi, ja Renqvist ei edes tiennyt, oliko niitten painaminen alotettukaan. Mutta mitä tapahtui? Eräs hänelle tuntematon mies, kauppias J. M. Ilwan Raumassa, joka pitäjän suutari Juh. Dahlberg'illä oli nähnyt vaillinaisen kappaleen sanotun teoksen ensimäistä kirjaa, kiittää Renqvistiä käännöksestä ja lähettää kahdeksantoista taaleria työn jatkamisen kehoitukseksi. Renqvist tilasi silloin vaillinaisen painoksen ja Ilwan, joka piti huolta toimittamisesta, lähetti taas Renqvistille 150 taaleria. Samoin kävi myöskin Chr. L. Hjeltin kirjapainossa painetulle Renqvistin saarnalle: "Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo", josta mainittu Dahlberg myöskin oli ennättänyt saada kappaleen ennen Turun patoa. Tästäkin kirjasta sai hän Ilwanilta 100 taaleria vaivoistansa. Samaan aikaan, kuin Ilwanin rahalähetyksen, sai Renqvist ystävältänsä, rusthollari Salomo Häkkäselta Mäntyharjusta 250 taaleria ja entiseltä sanankuulialtaan, talollinen Iwar Sahlmanilta Liperissä 100 pankkoruplaa.