Näin kehoitettuna monelta kulmalta, jatkoi Renqvist sitä suuremmalla mielihyvällä ja halulla kirjojen kääntämistointansa. Mutta vaikka vapaa-ehtoiset avut olivat jotenkin suuret, ei ne hänelle riittäneet monen kirjan kustantamiseen, jolleivät kirjanpainajat suostuneet antamaan aikaa painatusmaksujen suorittamiseen, siksi, että hän niitä myömällä ennättäisi saada siihen varoja. Pikainen kirjojen meno antoi hänelle tilaisuuden tavallisesti vuodessa maksaa kirjapainajille; ja samassa kuin hänen kirjansa tulivat yleisemmin tunnetuiksi, menivät ne nopeammin kirjakauppiaitten ja kirjansitojain sekä muitten henkilöitten toimella, jotta kävivät Svartholmassa sukulaistensa tuona. Tällä tavoin sai hän perheensä elättäneeksi, ja kirjasia ilmaiseksi jakamalla köyhille Jumalan valtakunnan leviämistä edistäneeksi monessa maaseudussa. Hän painatti ei ainoastaan suomalaisia, vaan ruotsalaisiakin kirjoja, niinkun Hammerinin postilla (Hammerins postilla) ja Ehtoolliskirja (nattvardsbok), Huutavan ääni (Ropande rösten), Tutkinnoita kuukauden joka päivälle (Betraktelser för hvarje dag i månaden), Vaillinaisesta kristillisyydestä (Bristande christendom) ja Fresenius'en Lyhyt opetus katumattomille (Fresenii korta undervisning för obotfärdiga).
Mitä nyt Renqvistin oppiin tulee, on prosessori A. J. Granfelt Det kristliga lifvets vilkor och väsende (Kristillisen elämän ehdot ja olento) nimisessä kirjassaan selittänyt sen ja annostellut tieteelliseltä kannalta. Me kerromme maan tässä lyhykäisesti, mitä Renqvist itse siitä mainitsee "Wäärän opin kauhistus" kirjassaan. Hän sanoo nimittäin opettavansa, että ihminen, kun syntivelan tunto hänessä herää, pakoitetaan katuvaisena synnin murheessansa rukoilemaan Jumalalta armoa ja laupeutta, Ps. 51: 15, ottamaan turvansa Jesukseen ja hänen ansioonsa, käymään usein Herran pyhällä ehtoollisella, tutkimaan ja kuulemaan Jumalan sanaa, Joh. 5. 39, pakenemaan syntiä, ottamaan ristinsä ja seuraamaan Jesusta, Luukk. 9: 23 ja kestäväisenä vastaan ottamaan ja kärsimään maailman pilkkaa, vihaa ja vainoa 2 Tim. 3: 12. Mutta hän pakenee syntiä ei ainoastaan ulkonaisesti, vaan sisällisestikin, Ef. 55: 7, ja yhdistyy Jesuksen kanssa, 1 Kor. 6. 15, 19, ja tulee oksaksi totisessa miinapuussa, Joh. 15 luku että Jesus asuisi hänessä ja hän siten uskolla omistaisi hänen ansionsa omaksi ansioksensa, ja hänen vanhurskautensa omaksi vanhurskaudeksensa Jumalan vihaa vastaan, ja hänen valonsa valistukseksensa taitaakseen eroittaa hyvää pahasta, ja hänen voimansa väkevyydeksensä, voidakseen kuolettaa vanhan ihmisen, ja hänen rakkautensa omaksi rakkaudeksensa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan [Katso Wäärän opin kauhistus ja oikean opin puolustus. Kuopiossa 1854; s. 26-28.] Kaikkea tätä nimittää hän katumukseksi, parannukseksi synnistä ja maailmasta ja kääntymiseksi Jumalaan. Mutta, sanoo hän vielä, tietäen kykenemättömyytensä täyttämään Jumalan lakia, täytyy ihmisen, saadakseen huojennusta synnin raskauttamalle omalle tunnolleen, sen äärettömässä surussa, laskeutua tomuun, ja tunnustaen syntivelkansa Jesuksen nimessä huutaa laupeaalta isältä armoa Jesuksen ansion tähden ja turvautua lohdullisiin sanoihin Joh. 15-16. Puhellen Jumalan kanssa rukouksessa, voi hän avata sydämensä Jesukselle, vastustaa syntisten ajatusten asumusta sydämessä ja siten estää niitä tukahuttamasta vanhurskauttamisessa saatua elävää uskoa; hän voi parantaa elämänsä ja olla siinä pysyväinen. Hän katsoi katuvaisen ihmisen, joka elävällä uskolla ottaa vastaan Kristuksen ja hänen ansionsa ja vanhurskautensa, kelvolliseksi tulemaan Jumalan luokse. Päinvastoin, mitä muutamat hänen vastustajansa ovat väittäneet, opetti hän, että uskon vanhurskauden tulee käydä elämän vanhurskauden edellä. Hänen etevin oppilauseensa oli, että kun usko töittä on kuollut, ihmisen tulee rukouksella ja valvomisella säilyttää vanhurskauttamisessa saatu elävä uskonsa, koska tämän kadotettua koko hänen kääntymisensä ja pyhityksensä häviää. Uskotta on mahdoton Jumalalle kelvata, Hebr. 11: 6, ja kaikki työmme elämättä uskotta ovat hyödyttömät ja turhat. Jos mieli elämän-vanhurskauden säilyä ja kasvaa, on elävä usko säilytettävä ja kasvatettava, mikä ei tapahdu, jollei olla uutterat rukouksessa sisällisesti ja ulkonaisesti ja valvomisessa sydämensä ja koko elämänsä ylitse, niinkuin armovälikappaleitten käyttämisessäkin, kuten Paavali sanoo: Ottakaat päähänne autuuden rautalakki, ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana; ja rukoilkaat joka aika kaikella rukoilemisella ja anomisella Hänessä, ja siinä valvokaat kaikella ahkeruudella ja rukouksella. Ef. 6: 17, 18.
On ennen jo kerrottu (katso prof. Matth. Akianderin teosta "Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland", VI osa s. 18-20) hänen saaneen tälle opilleen kiivaan vastustajan, P. Ruotsalaisen, joka ryhtyi vastustamaan Renqvistin opin pääkohtaa rukouksesta ja vanhurskaasta elämästä. Saadakseen opillensa sijaa Liperissä, lähetti Ruotsalainen sinne ensin muutamia tiedustajia; sittemmin tuli hän itse kahden muun kanssa ja luuloitteli Renqvistin lahkolaisille heidän oppi-isänsä ja pappinsa pitävän heitä lain piinapenkissä, koska hän ei tuntenut likemmin heidän sielujensa autuudetonta tilaa, eikä siis myöskään ymmärtänyt heitä johdattaa oikealle tielle. Siihen vaaditaan kielillä puhujia, jotka parhain tuntevat kunkin ihmisen sisällisen tilan, mutta teidän pappinne hylkää nämä hengen lahjat. Sentähden olisi parasta, että joku tai jotkut seuraisivat meitä opettelemaan tätä puhetta. Mutta Renqvist saatuaan kuulla tästä, kielsi hän sanankuulioiltaan kaiken seurustelemisen ja yhteyden näitten "kielten rohvessorien" (linguarum professores) kanssa (katso kirj. n:o 27 [Katso vielä mitä tästä on ennen sanottu prof. Matth. Akianderin teoksessa "Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland", VI osan s. 18-23.]).
Suullisessa keskustelussa erään Ruotsalaisen lahkolaisen kanssa oli Renqvist, näyttääkseen rukousten pitämisen hyötyä, kerran maininnut Jesuksen ja Danielin esimerkit; mutta Ruotsalais-lahkolainen koki kumota häntä kutsumalla kaksi seuraajaansa ja kysymällä heiltä, mitä hyötyä he sielunsa rauhalle olivat saaneet rukouksesta, johon kumpikin yksimielisesti vastasi sielunsa tilan olleen surkuteltavan niin kauan, kun he harjoittivat rukousta, vaan tulleensa hengellisen köyhyytensä tuntoon ja saapuneensa sielujensa pelastuksen suhteen oikealle tielle heti, kun olivat lakanneet rukouksia pitämästä. Ja vaikka Ruotsalais-lahkolainen puolestaan lisäsi asian pitämän olla niin, kuin nämä miehet omasta kokemuksestaan yksinkertaisesti todistivat, ei Renqvistiä, jolla oli päinvastainen kokemus, saatu myöntymään näitten henkilöitten vakuutuksella eikä lauseilla, joita Ruotsalais-lahkolainen tässä tilaisuudessa luki Fresenius'en Rippikirjasta [Katso Wäärän opin kauhistus, s. 71.].
Kun nyt Ruotsalainen ja Renqvist saarnasivat parannusta ja uskoa, eivät he pääasiassa niin paljoa erinneet toisistaan, kuin he itse luulivat ja väittivät. Kumpainenkin koki tulla Kristuksen luo, vaikka eri tietä myöten. Kuitenkin tuli heidän kesken mielenkiihko samassa määrässä ankarammaksi, kuin kumpaisenkin lahkolaiset enenivät maaseuduilla. Renqvist kun oli pakoitettu olemaan yhdessä paikassa, saattoi ainoastaan kirjoituksillaan vaikuttaa kansaan muilla seuduilla. Ja vahvistaaksensa lahkolaisissansa rukouksen oppia, antoi hän v. 1835 painosta kirjat: tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta ja sittemmin v. 1844 puolustuksen opillensa, nimellä: Wäärän opin kauhistus ja oikian opin puolustus [Toista painosta, joka tuli ulos v. 1854, on tässä seurattu.], jossa hän paljastaa kaikki Ruotsalaisen ihmiselliset heikkoudet ja selittää, että hänen oppinsa on aivan väljän lutherilainen, koska hän ei ainoastaan hylkää rukousta, varsinkin sydämen nöyryydessä tapahtuvaa ja sen ohessa muitakin jumalisuuden harjoituksia, vaan kuitenkin kunnioittaa halpaa elämän parannusta ja väittää, ett'ei ihminen voi lohduttaa itseänsä Jumalan armolla ja Kristuksen ansiolla, ei varsinkaan ilman sisällisiä tuntumuksia ja Pyhän Hengen sisällistä todistusta ja sisällistä vahvistusta (passi) uskolla omistetusta Kristuksen sovituksesta.
Koska Renqvist oli köyhä, täytyi hänen lopettaa lukemisensa niin pian kun mahdollista, astuakseen kirkon palvelukseen. Jumaluusopillisen tietonsa sai hän Pyhästä Raamatusta ja tunnustuskirjoista sekä hartauden kirjoista, joista hän tuki monta ja piti sen, mitä niissä oli hyvää ja hänen oman sydämensä halajamisen kanssa yhtäpitävää. Sillä hänessä vaikutti enemmän tunto, kuin ymmärrys. Turussa ollessaan seurusteli hän sellaisten jumalisten henkilöitten kanssa, jotka kristillisessä vakuutuksessaan suosivat sekä lakia että evankeliumia tai parannusta ja uskoa ja jotka sydämessänsä säilyttivät lämpyisemmän kristillisyyden, kuin jäykkä oikouskoisuus (orthodoxia). Ne kirjoitukset, joita hän enimmän suosi ja tutki, ovat: Arndt, Totinen kristillisyys ja Parahin yrttitarha, Fresenius, Neuvojille ja neuvottaville, Rippi- ja Herran Ehtoollisen kirja ja Omantunnon kysymykset, J. Gerhard, Pyhät tutkistelemukset, Hammerin, Tien osoittaja ijankaikkiseen elämään, Gouge, Sana syntisille, sana pyhille, Baudewien Vanhempain ja lasten sielun pelastus, J. Wegelius, Postilla, Chr. Scriver, Sielun aarre (Själaskatt) ja Abr. Achrenius'en kirjoituksia, sekä useita muita. Koko siinä kirjajoukossa, jonka hän suomalaisessa käännöksessä painoon antoi, ei ollut kuin pari kappaletta Lutherus'en teoksia, jotka kumminkaan eivät olleet hänelle tuntemattomia.
Olemme jo ennen [Katso V osa 4. 370.] puhuneet Porvoossa nousseesta erimielisyydestä Renqvistin ja H. Wikström'in kesken, joka asetti Lutherus'en teokset muun hartauden kirjallisuuden edelle. Tässä saattaa vielä mainita, että kun Renqvist papinkokelaana Porvoossa kysyi Fr. Axbergiltä, mistä tiedetään jos meillä on elävä usko; vastasi Axberg: rakkaudesta. Renqvist: no, kuinka sitten tiedetään, että meillä on rakkaus? Axberq, koska otetaan vaari omista ajatuksista, huomataan, että on enempi maallista ja syntisiä ajatuksia, kuin hengellisiä ja jumalisia, ja tämä todistaa, että ei ole rakkautta Jumalaan eikä ihmisiin ja niinmuodoin puuttuu elävä usko. Renqvist vastasi: sitä minä en tahdo vastustaa; päinvastoin helposti myönnän, ettei minulla ole oikeaa rakkautta, enkä ole oikeastaan kääntynyt. Sittekun hän vihittiin papiksi ja määrättiin pastorin apulaiseksi Liperiin, sanoi Axberg hänelle: te tulette olemaan pappina varsin pimeässä Karjalassa ja siellä tulette joko antamaan teidän sielunne asian raueta tai vahvistutte siinä. Tämä riippuu teidän vaikuttavaisuudestanne; sillä edellinen tapahtuisi, jos te ette voi saattaa ihmisiä heräämään, jota vastaan, jos te vaikutatte muitten heräämistä te itse tulette varjelluksi lankeemuksesta ja välikappaleena Jumalan kädessä saattaisitte sanankuulianne pitämään huolta sielunsa autuudesta.
J. Fr. Bergh'in, nykyisen Rantasalmen pastorin kanssa on Renqvist ollut yhteydessä kauemman aikaa, kuin yhdenkään muun nykyään elävän seurakunnan opettajan kanssa, ollen aina kuitenkin heidän uskonnolliset mielipiteensä samat. Renqvist on alati pysynyt opissansa, J. Fr. Bergh'iin sitä vastoin ovat helposti muutkin vaikuttaneet. Usean kerran koetti hän sovittaa Ruotsalaista ja Renqvistiä keskenään heidän opissansa. Renqvistille kirjoitti hän myös v. 1824 sellaisen kirjeen, jossa hän toivoi, että Renqvist hylkäisi lakimaisen oppinsa ja tulisi enempi evangeliseksi. Tähän vastasi Renqvist, ett'ei hän luullut olevansa mitenkään liiaksi lakimainen, koska hän opettaa, että syntisen, joka tuntee itsensä tuomituksi, pitäisi uskolla omistaa Kristuksen ansio ja hengellisesti köyhän pitäisi uskoa, että hänen syntivelkansa annetaan hänelle anteeksi Kristuksen sovintokuolemalla, niinkuin syntisen vaimon, publikanin, Pietarin ja Tuhlaaja pojan esimerkki osoittaa, ja jos hän ei rohkenisi uskoa, pitäisi hänen rukoilla itsellensä senlaista uskoa ja odottaa Herran apua, luottamatta sisälliseen todistukseen, sekä turvautuen Jesuksen lupaukseen Matth. 5: 3, autuaat ovat hengellisesti vaivaiset. Ja kun kirjeenvaihto tämän ystävän kanssa valaisee Renqvistin omaa sisällistä vaurastumista, lisäämme tähän moniaita hänen kirjeitänsä (katso kirjeet 28-36).
Sittekun Renqvist v. 1844 oli ulosantanut edellämainitun "Wäärän opin kauhistus"-kirjan, ilmestyi pappismies Kaarlo Iisakki Nordlund kumoten sekä Renqvistin että Ruotsalaisen opin, joita uuden evangelilaisuuden julistajat (ihmis-)töiden oppina tahtoivat hävittää. [Tämä lentokirja on nimeltä: "Wäärän opin kauhistuksesta" j.n.e., jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama, sana. Turussa 1846.] Kirjantekijä moittii Renqvistiä sentähden, ettei tämä ensinkään selitä Ruotsalaisen suurimpaa hairausta, nimittäin, että hän heränneitä ihmisiä, joita ensin johdattaa evangeliumin armolupauksiin ja uskoon, sittemmin hämmentää tämän Jumalan sanaan ja armolupauksiin perustuman uskon omalla opillansa sisällisestä taistelusta ja ikävöimisestä Pyhän Hengen todistusten perään. Ei myöskään kirjantekijä luule Renqvistin likemmin antaneen ilmi, missä määrin tuota riidanalaista kielillä puhumista oikeastaan on Ruotsalaisen lahkolaisissa. [Renqvist kyllä selittää tarkasti koko ky'yllään Wäärän opin kauhistuksessa s. 140-142.] Mitä koskee itseä Renqvistiä, paheksii Nordlund hänen Lutherus'esta mainitsemia lauseitansa sivuilta 82, 83, 101, 104 ja tuumaa, että Renqvist ei anna uskolle oikeaa arvoa ja merkitystä, semmoista, kuin evangeliumi opettaa, koska hän sallii sen, joka uskon perästä seuraa, käydä yhtenä uskon kanssa, niin että uskon hedelmät tulevat samaa tietä uskoksi. Nordlundin kirjoitukseen vastasi Renqvist v. 1848 lentokirjallaan: Vastaus sille kirjalle, joka väärän opin kauhistus kirjaa vastaan on räntätty Turussa v. 1846, jossa hän selittää, että hän on aina pitänyt Lutherus'en ja hänen kirjoituksensa oikeutetussa armossansa ja kunniassansa ja nyt on ainoastaan julkaissut Pontoppidan'in sanat hänestä sekä, ett'ei hän missään ole vähentänyt uskon oikeaa merkitystä autuuden opissa, vaan päinvastoin kaikissa kirjoituksissaan kokenut teroittaa parannusta ja uskoa evangeliumihin. Mark. 1: 15. Ja kun F. G. Hedberg sittemmin "Kristillisissä sanomissa", n:o 38 vuosikerrassa 1855, väitti Renqvistin kirjoitusten vaikuttaneen häiriöä Inkerinmaassa, katsoi Renqvist itsensä kehoitetuksi kumoamaan tätä väitöstä ja kirjoitti evangelisuutta vastaan kirjan, joka tuli painosta v. 1856 nimellä Kuolleen uskon opin ilmoittaja, missä hän, ottaen todistukseksi Jaak. 2: 20, että usko ilman töitä on kuollut, selittää kaikki evangelisuuden lahkolaiset kuolleen uskon julistajiksi, koska he rakentavat kaikki uskolle ja hylkäävät kaikki työt. Että hän näille mietteilleen löysi saman mielisiä henkiheimolaista useissa paikoissa, nähdään muun muassa kirjeistä (n:o 37-40) tässä jälempänä.
Mitä muuten huomattanee tyytymättömyydestä Renqvistin autuuden opin käsityksestä, ei edes hänen vastustajansakaan pitäisi voivan kieltää tai himmentää hänen puhtaan tarkoituksensa johtamaa ja yli neljäkymmentä vuotta taukoomatta kestänyttä intoansa edistää Suomen kansassa Jumalan pelkoa, avuja ja siveellisyyttä. Sydämen ilolla voipi huomata Renqvistin vaikutuksen hedelmiä, jotta semmoiset paheet, kuin juoppous ja siitä seuraavat rikokset niillä seuduin, joissa hän oli palvellut ja varsinkin missä hän vielä palvelee, ihmeteltävässä määrässä ovat vähenneet. Hänen kirjoituksiansa, jotka ovat levinneet yli koko maan myöskin siellä, missä muut oppipuolueet ovat saaneet lahkolaisia, ja luetaan halulla. Tämän kirjoittaja [Prof. Akiander. Suom. muist.] oli matkoillaan maassa kansan ulkonaisesta elämästä ja käytöksestä huomannut josko he kuuluivat Ruotsalaisen tahi Renqvistin henkiheimolaisiin. Edelliset näyttävät synkiltä ja alakuloisilta, ovat sulkeutuneet itseensä, eivätkä paljon huoli ulkonaisesta elämästään, sitä vastoin jälkimmäiset ovat siistit, puheliaat ja tyytyväiset elämäänsä.